Maarit Verronen on kirjailija, jonka tuotantoon minun on jo pitkään pitänyt tutustua. Lainasin kirjastosta lukumaratoniani varten Kulkureita & Unohtajia -novellikokoelman. Maratonin puitteissa ehdin kuitenkin lukea siitä vain viisi novellia. Toisaalta Verrosen novellit ovat siinä mielessä vaativia, että ne tarvitsevat aikaa ympärilleen, pakottavat miettimään. Maratonolosuhteet eivät siis ole hänen novelliensa kannalta ne ihanteellisimmat.
Kun saaristolaiva lähestyi meren ja harmaanmustien kukkuloiden ympäröimää pientä vihreää kaistaletta, vaeltaja ei ollut aivan varma, oliko hän tehnyt virheen noustessaan tuohon alukseen - ja pitäisikö hänen korjata se, niin ettei astuisikaan maihin Zouralle. (Aloituskappale novellista "Oma maailmansa" s. 11)
Yhteistä kokoelman 14 novellille on jonkinlainen etsiminen. Se voi olla itsensä etsimistä, tuttuuden etsimistä tuntemattomasta tai uuden, tuntemattoman etsimistä totutusta tai oudosta. Etsijä on kokija, joka novellista riippuen voi olla mies tai nainen, vaeltaja, unohtaja, kulkija, kulkuri, kivenhalaaja, ajelehtija, matkustaja tai kylmässävaeltaja. Kokija on aina eri mutta kuitenkin sama. Ikään kuin kaikki tapahtuisi samalle henkilölle.
Verrosen novelleissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Maailma ei ole sellainen kuin sen kuvittelemme olevan. Silti novellit eivät sijoitu mihinkään fantasia- tai mielikuvitusmaailmaan tai dystopiaan. Ne ovat hyvinkin realistisia, vaikka ovatkin täynnä outoja tapahtumia ja paikkoja, joita ei ole olemassa - ehkä.
Novellien tunnelma on melko raskas, jopa painostava. Minusta ne tuntuivat melkeinpä painajaisunilta. Epäuskoinen paniikki: Mihin voi luottaa? Mikä on totta? Onko mikään totta? Verronen ei kikkaile koristeellisella kielellä, mutta onnistuu sanoillaan luomaan tuon tunnelman ja tarinat, joilla jokaisella on merkitys.
Kulkija, joka nyt oli hieman vanhempi kuin ennen, jatkoi matkaansa ensin öljynporaajien mukana, sitten muilla tavoilla. Tuosta päivästä lähtien hän turvautui ihmisiin hieman useammin kuin ennen, aina aivan kuin kysyäkseen: eihän tämä vielä ole se tyhjä maa. (Lopetuskappale novellista "Nomadit" s. 54)
Pitäisi kuitenkin huolehtia myös siitä, että eteen tulisi aina jotain uutta, josta voisi itseään tunnistaa. Siinä tarkoituksessa voisi turvautua ihmisiin. Se oli kylmässävaeltajalle uusi ja outo ajatus, mutta hän ei torjunut sitä. Jos jo kahden paikoilleen jähmettyneet kylmässäasujan tiivis kohtaaminen tuotti tuollaisia oivalluksia, mitä voisivatkaan sysätä liikkeelle aivan toisenlaiset ihmiset, kun heille antaisi tilaisuuden. (Lopetuskappale novellista "Mökki autiolla rannalla" s. 135)
Maailmanlopun tunnelmista huolimatta Verronen on mielenkiintoinen tuttavuus. Pidin novelleista paljon: ne ovat kaikki yhtä hyviä, taidokkaita sekä kieleltään että tarinoiltaan ja teemoiltaan. Ne ovat virkistävän erilaisia. En muista juuri lukeneeni tällaista, mutta tunnistan tunnelman, joka on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Robbe-Grillet'n Labyrintissa. Verronen ei päästä lukijaansa helpolla, mutta ei kai aina tarvitsekaan.
Verronen, Maarit: Kulkureita & Unohtajia (Kirjayhtymä 1996)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!